Mitä kullankaivajille tapahtui? ( osa 7)

-Mihin kullankaivajien tiet sitten veivät sen viimeisen kesän jälkeen? Eemeli Isolainen oli kuunnellut tarkkaan isomummin kaikki tarinat kullankaivajista.
-Minäpä kerron. Veljesten Allun ja Jaskan tarinan te jo kuulitte. Katriina vastasi ja kertoi vielä mitä kullankaivajille tapahtui viimeisen yhteisen kesän jälkeen.

Unto Pellonlahti lähti suurin odotuksin kesän jälkeen kaupunkiin, mutta pettyi jälleen naisten lupauksiin. Hän masentui eikä enää halunnut palata kultamaille. Hänelle alkoi väkevät maistua yhä enemmän ja enemmän ja ne hänet veivätkin sitten mennessään parissa vuodessa. Kaarle Vuohijoki sai pojan ja pääsi hotelliin töihin ja eteni siellä ihan johtotehtäviin asti. He avasivat vaimon suvun kanssa uuden matkustajakodin kullankaivaja turisteille ja aulassa on yhäkin kullankaivajan vitriini muistona kullankaivajien työstä Lauhanjoella. Samoin heidän matkustajakodista on opastettuja retkiä kullankaivajien maille ja saa kokeilla kullankaivamista. Lauhanjoelle perustettiin myös Lauhanjoen kansallispuisto johon liitettiin kullankaivajien alueet vuosia myöhemmin. Siellä olen minäkin käynyt myöhempinä vuosina Allun kanssa.. Katriina huokasi jatkaen.

Hermanni Koukkuvaara päätti lähteä kaivamaan malmia kullan sijaan malmilöydösten jälkeen ja perusti sitten myöhempinä vuosinaan ison kaivoksen malmin kaivamista varten. Sitä työtä hän teki elämänsä loppuun asti. Perilliset tekevät kaivoksella nykyään koneilla töitä ympäri vuorokauden.  Koukkuvaaran kaivokset tunnetaan tänä päivänä joka puolella.

Mikke Kytöviitta piti päänsä ja osti sen kesän jälkeen ensimmäisen kaivinkoneen kullankaivamiseen. Hän perusteli päätöstään kaikille sillä että kaivinkone tekisi saman työn parissa tunnissa mihin lapiotöillä menisi aikaa viikkokausia. Kukaan muu ei hankkeeseen kuitenkaan halunnut osallistua. Rohkeasti alkanut yritys kaatui kuitenkin sitten ongelmiin. Mikke lähti ulkomaille mutta palasi sitten myöhemmin kaivamaan kultaa, kun toinen kultaryntäys iski parin kymmenen vuoden päästä Lauhanjoella. Hän ehti omat tietonsa, tarinansa ja opastuksensa kertomaan vielä uusillekin kullankaivajille ja häntä pidettiin suuressa arvossa. Tätä nykyä pohjoisessa on useita työkseen koneita käyttäviä kullankaivajia Mikken ansiosta. Nyt kuitenkin uusi laki koneellisesta kullankaivamisesta on kaiketi astumassa voimaan joten nähtäväksi jää kuinkas kullankaivajien elannon sekä matkailun kultamaille käy. Siellä on kuitenkin elantoa rakennettu kullankaivamisen varaan. Katriina huokasi hiljaa.

Frans Yli-Marttila teki oman valtauksen ja teki siellä vielä töitä useita vuosien perustaen myös naapuri kullankaivajien kanssa kullankaivajien liiton. Koko hänen perheensä Ilonan kanssa sai elantonsa kullankaivajista, Frans kullasta ja Ilona työskenteli tukikeskuksessa joka laajeni yhä enemmän ajan saatossa.
Jaska Isolainen jäi sitten Lauhanjoelle Franssin ja myöhemmin Mikken kanssa elinkautisiksi asti ja tänä päivänäkin siellä kultaa kaivaa heidän perillisiä. Tänä vuonna taitaakin olla se kullankaivajien liiton juhlavuosi ellen minä nyt ihan väärin muista. Katriina Isolainen sai kerrottua kullankaivajien tarinat.

-Kiitos isomummi kun jaksoit taas kertoa tarinat. Helmi kiitti. Eemeli oli yhä varmempi siitä että hän menisi vielä pohjoiseen Lauhanjoella kullankaivajaksi. Miina ja Taavi auttoivat keräämään isomummin tavarat takaisin matkalaukkuun.
-Onhan se kiva saada tietoa eteenpäin tuleville sukupolville. Muistakaa tekin kertoa näitä tarinoita eteenpäin. Katriina sanoi. Pohjoisen kullankaivajien tarinat eivät saisi jäädä unholaan.

Edit: 
KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLE KULLANKAIVAJIEN TARINOIDEN LUKEMISESTA! 

Tätä oli mielenkiintoista tehdä  ja ehti olla haaveena muutaman vuoden. 
Lisää tietoa kullankaivajien historiasta Suomessa löydät nettisivulta: kultahippu.fi
Samoin kirjastoista löytyy paljon luettavaa lainattavaksi jos haluaa päästä tositarinoihin mukaan. 
Esimerkiksi: Kullankaivajan opas- Seppo J. Partanen ja Raimo Niemelä. 
Onnenhippuja- Seppo Kummala ja Ilkka Ärrälä. 
Tarinoita tehdessä on apuna perehdytty kirjoja lukemalla kullankaivajien elämään. 

KIITOS MINNA.M, sinisiiven minit. Minna taituroi sylviankadun käyttöön upean kullankaivajan kaivoksen jota ilman ei näitä tarinoita olisi ikinä tehtykkään. Laitan loppuun vielä muutaman kuvan siitä millaiselta luola näyttää kuvatessa. Se oli huikea ja kiitämme sen lainauksesta! Samoin Minna taituroi kullankaivajien välineitä kuvauksia varten. 

Toivotamme sylviankadun kullankaivajien puolesta myös paljon onnea 70 vuotta täyttävälle kullankaivajien liitolle. 

Nettisivut: kullankaivajien liitto, suomi.

Ja kiitos kaikille kullankaivajille jotka työtä pelkäämättä ovat tehneet töitä, löytäneet kultaa ja jättäneet tarinoita nuoremmille sukupolville ja niille jotka yhäkin pelkäämättä tekevät töitä ja tuovat kullankaivajien elämää tiettäväksi nuoremmille sukupolville. Kiitos kullankaivajat! 

p.s. Niin kuin näkyy, kullankaivajien luola on tarkoin tehty ja paljon yksityiskohtia kaikkialla. Kiitos Minna tästä, oli ihana luoda tarinat tämän kokonaisuuden ympärille. 

Isolaisen kämppä ( osa 6 )

Kämpän piha-alue oli siisti ja kaikki järjestyksessä. Allu Isolainen oli lähtenyt veljensä Jaska Isolaisen kullankaivaja kämpältä jo takaisin etelään, Jaska nautti elämästä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja hän halusi että kaikki oli järjestyksessä. Hän oli saapumassa työpäivän jälkeen kämpille missä hän asui ympäri vuoden.

-Tulehan tänne Kissa. Hän kutsui kissaa. Hän oli Allua saattaessa saanut tukikohdasta mukaansa kissan. Kissa olisi päätynyt humalaisten matkaan jos hän ei olisi kissaa ottanut mukaan. Joten Kissa, niinkuin hän kissaa nimeltä kutsui asui nyt Isolaisen kämpällä. Eipä hän silti tiennyt että jäisikö kissa näille nurkille vai innostuisiko kevään tullen hajujen perässä lähtemään muualle. Kissa makoili sängyllä peittoja vasten.

-Tule nyt vain Kissa. Jaska kutsui ja kissa hyppäsi sivummalle. Jaska otti pöydän alta vaa'an. Hän halusi punnita päivän kultasaaliin. Paljoa se ei ollut tällä kertaa mutta oli se pienikin määrä talteen saatava.

-Pistetään nämä taas varmaan talteen. Jaska laittoi hippuset kultapussiin. Hänellä oli kämpässä lattialaudoituksen alla piilossa pieni määrä kultaa jos sitä johonkin tarvitsisi, muut kullat hän oli piilottanut varmaan piilopaikkaan. Kissa katseli kiinnostuneena mitä Jaska teki.

-Tulehan Kissa, haetaan vähän evästä ja aletaan syömään. Jaska tuumasi ja haki toiselta seinustalta vanhasta kaapista leipää, voita ja juotavaa ja päivän soppatölkit. Hän hetken istuisi sängyllä ennen kuin lähtisi pihaan lämmittelemään soppaa. Kissa käpertyi lattialle ja alkoi nukkua. Oli mukavaa kun isäntä oli palannut takaisin kämpälle.

Talvisin Jaska hiihteli pitkiä matkoja ja haki kämpälle margariinia, kahvia, sokeria ja muita tarvikkeita. Seuranaan hänellä oli Kissan lisäksi radio josta kuunnella ajankohtaisia uutisia. Lähimmissä naapureissa hän vieraili harvemmin mutta käväisi välillä tukikohdassa tervehtimässä muita kullankaivajia. Hän todella nautti elämästään ja vietti kurinalaista elämää. Aloitti työt aamulla aikaisin, piti ruokatunnin ja jatkoi sitten töitään iltapäivään ja sen jälkeen saapui kämpälle niinkuin tänä iltanakin.

Jaska menehtyi omaan kämppäänsä syksyn korvalla vähän päälle 70-kymmentä vuotiaana. Kämpästä löytyi lattian lautakolosta sen kesän kultasaalis. Hänen elämästä jäi kiertämään paljon tarinoita ja huhuja. Hänen kätketty kultasaalis mietitytti monia. Niitä kultasaaliita ei ole vielä tänä päivänäkään löytynyt vaikka niitä on etsitty ja etsitty sankoin joukoin kaukaisiakin sukulaisia myöden.
-Siksikö mummi tämä lehti juttu on tehty`? Eemeli kysyi näyttäen lehden etukantta. Voisikohan hän joskus etsiä sukunsa kultaa. Hän mietti mielessään.
-Kyllä. Kaikki Jaskan ja Allun ystävistä olivat hienoja miehiä. Muistelen heitä kaikkia lämmöllä. Joku heistä taisi kullankaivajien lehteen tuon jutun kirjoittaa. Katriina huokasi ja muisti kullankaivajista otetun yhteiskuvan. Se taisi olla ainoa laatuaan valokuva-albumeissa. Kuka lie lehtikuvaaja oli heidät saanut samaan kuvaan sen yhden kerran?

( Viimeinen osa 7 ilmestyy illalla 21.3.2019 )

Kullankaivaja veljekset ( osa 5 )

-Allu Isolainen, isoukkinne lähti rakentamaan maatilaa ja elämää minun kanssani tänne etelään.  Useamman vuoden eletyt kesät kullankaivajien kämpällä yhdessä muiden  kullankaivajien kanssa jäivät Allulla taakse jääneeksi elämäksi.  Elämämme täytti maatilan työt, naimisiin meneminen ja perheen kasvaminen. Katriina Isolainen jatkoi puolestaan suvun tarinaa.

Jaska Isolainen lähti kaivauksilta ensimmäisenä rakentamaan omaa kämppää. Hän oli taitava käsistään rakentamaan taloja. Olihan heidän ystäväporukallakin rakentama kämppä pääosin Jaskan kädenjälkeä.

Kämppä valmistui syksyn aikana hyvälle mallille ja heti kevään korvalla hän aloitti työt omalla kultavaltauksella.
Siinä missä Jaska veli teki kullankaivuuta yhäkin työkseen, se muuttui ajan saatossa Allulle vain harrastukseksi. Niinä kesinä kun hän kävi veljensä luona Lauhanjoella hän kyllä tarttui vaskooliin.

-Mistäs aloitetaan? Allu kysyi.
-Hmmm.. Jaska hymähti. Velipoika oli muuttumassa kovaa vauhtia etelän mieheksi.
-Mitä sinä sanoit? Allu kysyi.
-Eipä täällä ole ruukattu ennenkään kysellä että mistä aloitetaan. Siitä vaan hommiin. Jaska sanoi.  Lapiomiehenä hänellä oli kuitenkin tarkka järjestys miten hän teki työnsä. Mikään ei olisi uuvuttavampaa kuin siirtää maata jonka olisi jo kertaalleen kaivanut. Hän teki tarkkaa työtä järjestäen kivet sivummalle. Hän halusi paikan käytyään läpi pistää sen luonnonmukaiseen kuntoon jotta luonto pääsisi taas tekemään kasvua kaivetun maan tilalle. Muutaman vuoden päästä siellä kävijä ei välttämättä edes huomaisi että siitä oli koskaan kaivettu.
-Muistatko sinä vielä miten vaskataan? Jaska alkoi epäillä veljensä taitoja.

-Kyllä minä nyt muistan. Allu tuhahti. Jaska otti vaskoolin ja sekoitti hiekan käsin vaskoolisssa veden alla ja poisti isommat kivet.
-Muistatkos kauanko tähän alussa meni aikaa kun tätä tehtiin ensimmäisiä kertoja? Jaska kysyi.
-Muistanhan minä, puolisen tuntiakin saattoi yksi vaskaus kestää. Allu vastasi. Allu oli aikoinaan ensimmäisenä kuullut pohjoisen kullasta isoveljeltään. Tottakai ne tarinat kiinnosti oliko oikeasti siellä hiekan ja kivien seassa kultaa, niin hän oli lähtenyt ystäväjoukon mukaan.
 Jaska ravisteli vaskoolia kovasti veden alla että kulta, jos sitä olisi, painuisi vaskoolin pohjalle.
-Nykyään menee vähemmän aikaa kun on varmat otteet ja silmä harjaantunut näkemään hippuja. Jaska sanoi ja alkoi heiluttaa vaskoolia kaarevin liikkein eteen ja taaksepäin.

Vesi kuljetti kevyempää hiekkaa pois vaskoolista. Jaska seurasi tarkkaan ettei pois kaadettavan hiekkaveden mukana mennyt kultahippuja.  Välillä hän poisti isompia kiviä tieltä pois.

Hän siirsi hiekkaa reunoilta taas pohjalle ja pikkuhiljaa vaskoolin pohja alkoi näkyä.
-Onko siellä mitään? Allu kysyi. Pientä hippua näkyi hiekan seassa.
-On täällä muutama. Jaska sanoi ja pesi hiekkaa niin että vain hiput jäivät vaskooliin.
-Onko sinulla kultapussia? Allu kysyi.
-On, on. Jaska sanoi ja laittoi kultahiput pienen pieneen kultaputkeen. Isompia löytämiä kultahippuja hän säilytti kenenkään tietämättä piilossa pussissa omassa kätköpaikassa.
-Sinun vuorosi veli. Jaska ojensi vaskoolin Allulle. Allu tarttui vaskooliin ja alkoi tehdä työtä käskettyä. Allun tehdässä työtä Jaska pisti isomman kultahipun pussiin piiloon. Tämän hän punnitsisi myöhemmin kämpällä.

Tuntien päästä työt oli tehty ja he päättivät siltä illalta lopettaa.
-Oletkos käynyt tukikohdassa? Allu kysyi.
-Kyllä, hiljaista siellä on. Ei ole vielä uusi sukupolvi herännyt tähän työhön mutta kyllä se sieltä vielä tulee. Jaska totesi.
- Meinaatkos? Allu epäili.
-Sellaista ne puhuvat tukikohdassa että alkavat herätellä henkiin tätä matkailijoille, mutta mistäpä minä niistä sen enempää tiedän. Jaska totesi. Lauhanjoki oli hiljentynyt kultavuosistaan ja nyt enää muutama kymmenen vakituista kullankaivajaa teki täällä työtä. Toista se oli heidän ystäväporukan aikaan kun kullankaivajia oli yli pari sataa näillä lakeuksilla.

-Pitänee käydä katsomassa josko siellä näkisi Yli-Marttilan Franssia tai Franssin Ilonaa. Allu sanoi ja keräsi sivuun työtarvikkeet.
-Poikkea vaan. Kyllä Ilona siellä on. Vanhentunut vain niin kuin me muutkin. Jaska tiesi kertoa.
-Lähdetäänkös sitten kämpälle? Allu kysyi. Hänen oli jo kova nälkä.
-Lähdetään, Jaska sanoi ja he lähtivät yhdessä kohti Jaskan rakentamaa kullankaivajan kämppää.


( jatkuu osassa 6, ilmestyy illalla 21.3.2019  )

Kullankaivaja ystävykset- tiet erkanee ( osa 4 )

Seuraava kesä olikin viimeinen kesä kun kullankaivaja ystävykset olivat vielä yhdessä kaivamassa kultaa.

Ensimmäisenä Mikke Kytöviitta sen ilmoitti.
-Minä haluaisin aloittaa koneellisen kaivamisen.

-Et ole tosissasi. Hermanni Koukkuvaara tyrmistyi.
-Kyllä olen, ajatelkaa kuinka paljon kaivinkoneella saisi tehtyä töitä. Mikke selitti. Hän oli tätä jo pidempään miettinyt. Hän sai kuokalla ja lapiolla niin vähän aikaiseksi että kyllä se näille maille olisi kunnon kaivinkone saatava.
-Niinkö sinä haluat tehdä? Allu Isolainen kysyi.
-Haluan osuuteni kullasta ja mennä eteenpäin kaivurin kanssa. Haluaako joku muu tulla mukaan? Mikke kysyi. Ystävykset olivat hiljaa, kukaan ei ollut edes ajatellut moista.
-Viime vuosi oli hyvä vuosi. Tuli paljon kultaa, Tänä vuonna on tullut vähemmän. Olihan Kaarle Vuohijokikin sen huomannut. Mutta saisiko koneella kaivaen sitä yhtään sen enempää?
-Mutta kyllä sitä silti ollaan löydetty. Ja onko sellaisesta kaivurista mitään apua? Jaska Isolainen tuumasi. Kaarle laski lapion maahan. Hän oli talvella mennyt naimisiin ja vaimo odotti heidän esikoista.

-Minä olen miettinyt vaimon kanssa että tämä olisi täällä viimeinen kesä. Perhe kasvaa ja siellä olisi vaimon hotellilla töitä. En minä ainakaan uskalla sellaiseen kaivuuseen heittäytyä. Kaarle vastasi.
-Ollaanhan me porukalla täällä jo oltu useampi kesä. Ollaan lapioitu suut täynnä hiekkaa, ollaan rännitetty, ollaan maisemoitu, asuttu ja rakennettu kämppää ja pidetty huolta toisistamme. Ei kai me ikuisuuksia yhdessä kaiveta kultaa? Jos joku haluaa lähteä mukaan hankkeeseen, niin otan mielelläni mukaan. Teidän kanssa on kuitenkin ollut hieno tehdä töitä. Mikke selitti. Ystävykset kuuntelivat hiljaa.
-Minä en yksistään näin isoa valtausta pysty pyörittämään. Frans Yli-Marttila totesi katsellen ympärilleen. Tälläisellä ystäväporukalla työnteko sujui mallikkaasti. Toista se olisi yksinään, silloin olisi oltava pienempi oma valtauspaikka.
-Kyllä se taitaa syödä aika paljon aikaa ja rahaa, ennenkuin sellainen lähtisi pyörimään. Ei minusta ole sellaiseen, minä olen lapiomiehiä. Jaska totesi.

-Pojat, mitä jos kulta loppuu? Mitä jos tästä vuodet vain hiljenevät ja hiljenevät? Unto Pellonlahti kysyi hiljaa seinän vierestä kuokka kädessä.
-Kukaan täällä ei meistä kaivaisi lapiollistakaan jos joku miettisi että kulta loppuu. Nyt sinä Unto puhut ihan puuta heinää. Et kai vain ole mitään vettä väkevämpää tänään hörppinyt? Jaska kysyi.
-Olen minä hännystelijöitä nähnyt ja seuraan pyrkyreitä jotka vain talven haluavat olla yhdessä kesällä löydetyn kullan takia. Pettymyksiä seuraa pettymysten jälkeen kun rahat onkin loppu. Mitä jos kaivuukone tarvikkeineen vie heti kaikki rahat?  Eikä minulla täällä ole mitään piilopulloa. Unto selitti turhautuneena. Hänellä oli ollut raskas talvi. Naisia riitti niin kauan kuin oli ollut rahaa. Oli lupauksia yhteisestä loppuelämästä Mairekin luvannut mutta oli haitunut taivaan tuuliin kun kultahiput vähenivät. Hän ymmärsi että rahaa kuluisi vielä enemmän kun kuviot laitettaisiin uusiksi. Jaska katseli ystäviään. He olivat niin paljon tehneet yhdessä töitä. Yhteistyö oli sujunut loistavasti.
-Mitä sinä sanot Allu? Hän kysyi veljeltään.

-Minä varmaan palaan etelään. En edes halua ajatella työmäärää mikä tulee siitä kun kaikki pitää aloittaa alusta. Allu vastasi.
-Meinaatkos ettet enää kaivaisi kultaa? Jaska kysyi. Hän ei itse osannut muuta elämää edes ajatella. Kyllä nämä tunturimaat olivat hänen sydämensä vieneet.

-En ainakaan tällä mittakaavalla. Katriina odottaa siellä minua, odottaisi varmasti niin kauan kuin täällä haluaisin käydä. Mutta saammeko sitten muuten elämää rakennettua jos minä olen täällä joka kesä? Allu mietti.
-Toisia vie naiset, toisia vie koneet, toisia vie rahat ja toiset ne vaan haluaa kaivaa ja kaivaa. Eiköhän se ole viimeinen kesä yhdessä. Unto hymähti.
-Minä jatkan tätä työtä, mutta kaivinkoneen hankin. Mukaan saa tulla jos haluaa. Mikke sanoi ja osa ystävistä jäi hanketta vielä miettimään.
-Tehdään nyt nämä työt loppuun ja kesän päätteeksi sitten jaetaan kulta. Kukin voi sitten ilmoittaa samalla mitä haluaa tehdä tai minne mennä jatkossa. Frans päätti. Turha tätä keskustelua oli enää jatkaa kun osalla porukasta oli jo toinen jalka menossa ovesta ulos.
-Se on sitten päätetty. Hermanni tuumasi. Allu otti taas työkalut käsiin ja lähti jatkamaan töitä.

Loppu kesästä kaivoksesta löytyi malmia. Hermanni huomasi sen ensimmäisenä.

                                                    

Sitä kerättiin talteen ja lähetettiin tutkittavaksi. Siihen aikaan malmia sai itse lähettää tutkittavaksi jos halusi. Kaarle ja Allu toimivat kirjeiden välittäjinä kun he eniten kävivät postitoimistolla saapuvia kirjeitä hakemassa kotopuolesta.

                                                   

Ja malmiahan se sitten olikin kun tulokset saatiin. Siinäkin riitti ystävillä pohdittavaa mitä tehdä.  Kesän päätteeksi oli isojen päätösten aika. Kultaa löytyi jälleen vähemmän mitä edellisvuonna mutta sen verran kuitenkin että sillä talven tulisi toimeen,  Kuinkakohan ystävien vielä kävisi?

-Isomummi, kerro tästä Jaska Isolaisesta. Taavi pyysi ja näytti vanhaa lehteä. 

-Vieläkö te jaksatte kuunnella? Katriina kysyi.
-Minä haen sinulle vettä niin jaksat kertoa. Helmi kipaisi hakemaan keittiöstä lasin vettä. Katriina joi kulauksen vettä. Kaikki Katriinan lapsenlapsenlapset olivat niin keskittyneitä tarinoihin että kukaan ei halunnut niiden jäävän kesken.
-Jospa minä vielä siitä kerron ja sitten onkin tarinoita kerrottu kerrakseen. Katriina sanoi ja aloitti uuden tarinan.

( jatkuu osassa 5, ilmestyy illalla 20.3.2019 )

Kullankaivaja ystävykset nuotiolla ( osa 3 )

Allu Isolainen ja Frans Yli-Marttila pelasivat korttia odotellessaan papusopan kuumenemista.

Nuotiolla oli mukava tunnelma. Tänään löytynyt isompi Franssi kultahippu oli saanut jokaisen hyvälle tuulelle. Hermanni Koukkuvaara vahti lämpiävää papusoppaa ja lepuutti jalkojaan. Kahvipannukin odotti kuumana nuotion sivussa.

-Tulkaahan sitten ottamaan papusoppaa ja leipää. Hermanni sanoi ja nälkäiset työmiehet astuivat padan äärelle kauhomaan lautasille soppaa. Unto Pellonlahti oli ottanut juomiaan mukaan eikä hänelle ruoka maittanut.

-Kaadetaas taas lisää, se on kuppi näköjään taas tyhjänä. Unto huomasi. Hän oli ottanut kirkkaan piilopullonkin mukaan ja piti sitä kivien takana sivussa.
-Tuus nyt ottamaan ruokaa välillä. Hermanni huolehti.
-Älä nyt aikuista miestä holhoa. Jos ei syö, niin ei syö. Mikke Kytöviitta toppuutti, Hän poltteli vielä piippua kun ruoka jäähtyi lautasella.

-Unto taitaa kaivata pään tyhjennystä. Jaska Isolainen totesi. Hän oli hakannut nuotiota varten lisää puita. Tiedä kuinka pitkään tässä iltaa nuotiolla vielä istuttaisiin.

Allu sai oman lautasen ääriään myöten täyteen ja emalimuki täyttyi vedellä. Hän ei muista kirkkaista välittänyt kuin vedestä. Pitkien työrupeamien jälkeen saattoi osan alueen uusimmista tulokkaista tai onneaan etsivistä heittäytyä väkevien vietäväksi ja silloin tuli turhia riitoja, kärhämiä ja joskus jopa poliisia tarvittiin tukipaikalla.

Kaarle Vuohijoki tunsi kuinka pikku hiljaa vatsa täyttyi ja uni alkoi painaa silmää. Olihan aamulla taas herätty kukonlaulun aikaan töihin. Frans ei papusopasta välittänyt vaan päätti syödä vain kovaa leipää.

-Se olisi sitten aika taas soittaa lirauttaa jotakin. Kaarle sanoi syötyään ja kaivoi taskustaan huuliharpun. Sävelet kajahtivat ilmaan ja porukka piristyi silmin nähden.

-Tulehan tänne lähemmäs sieltä soittamaan. Soita jotain menevää. Unto sanoi. Hermanni istui Unton viereen.
-Kaadahan tähänkin kuppiin vähän väkevää. Saadaan laulunkantimet paremmin soimaan. Hermanni pyysi.
-Kaadahan tähänkin yksi kupillinen, ei enempää. Jaska sanoi ja hörppäsi juoman samantien.
-Olipas se napakkaa. Hän tuumasi ja käänsi kupin väärinpäin. Hän ei ollut juomareita ja kupin kääntäminen väärinpäin tarkoitti muille että Jaska oli juonut tarpeeksi.

-Kyllä se Maire mun sydämen niin vei... Unto sopersi. Hän alkoi olla maistissa ja mieleen alkoi nousta ikäviä asioita.
-Älähän nyt, se on uusi kesä edessä. Hermanni toppuutteli. Kaihoisat sävelet soi huuliharpusta.
-Pistähän nyt jotain menevämpää. Unto itkee täällä muutoin koko illan Maireaan. Mikke kehoitti Kaarlea ja alkoi taas sytytellä piippua. Taas soi pohjoisen tunturimaisemissa riemukkaat sävelet ja Allu hyräili laulun sanoja musiikin mukana. Ilta vierähti eteenpäin ja Unton silmät alkoi lupsahdella.
-Kyllä se on nyt Unton nukkumaanmeno aika. Autetaan pojat hänet tuonne nurmelle hetkeksi torkkumaan. Jaksaa sitten kämpälle asti kävellä ettei meidän tarvitse sinne asti kantaa. Allu sanoi ja he auttoivat Jaskan kanssa Unton lepäämään.
-Soita vielä se yksi laulu.. Unto kuiskasi ennen kuin silmäluomet painuivat kiinni.
-Se on Unton laulut tältä illata kuultu. Nukkukoon nyt tuossa tovin, että pää selkiää väkijuomista ja jaksaa kävellä omin jaloin. Kaarle tuumasi ja meni vielä puupölleille soittelemaan lauluja.

Frans nautti hehkuvasta tulesta, se karkoitti ärsyttävimmät itikat illan hämärtyessä. Mahtoikohan Ilona jo lopettaa päivän töitä tukipaikalla? Hän mietti mielessään. Muutaman päivän päästä hän pääsisi käymään tukipaikalla ja kenties saisi tanssia Ilonan kanssa tanssin jos toisen. Varmasti samalla  hän kuulisi tuoreeltaan millaista väkeä Lauhanjoelle oli saapunut. Osa saapui kuulopuheiden perusteella etsimään helppoa rahaa tietämättä edes millaista työtä kullankaivuu oli. Toiset halusivat päästä osaksi tarinoita. Lauhanjoki oli täynnä tarinoita unelmista ja onnesta, niin hyvässä kuin pahassa. Hermanni keräili vielä nuotiopaikalta tavaroita kasaan. He siivosivat aina jälkensä, välillä reppureissaavat onnenonkijat  jättivät roskat pitkin poikin. Tänään oltiin poikkeuksellisen pidempään nuotiolla, koska kaikilla oli tiedossa että nyt oli tienattu vähän pidemmälle talveen taas elantoa.

Illan melkein jo pimentyessä joukko herätti Unton. joka olisi halunnut vain kääntää kylkeään ja jatkaa nukkumista.
-Alahan nousta, ei me sinua isoa miestä täältä alas kanneta. Kaarle tuhahti.
-Joo,joo. Unto kömpi ulos ja putsasi nurmen roskat vaatteista. Tai väliäkös sillä olisi hänelle ollut. Totuttu tapa oli pyyhkäistä vaatteita. Onneksi oli jo hämärää niin ei valo käynyt silmiin. Kyllä hän tästä jotenkuten kävelisi kämpälle ja siellä saisi nukkua aamuun asti.
-Minä autan sinua. Hermanni sanoi ja ojensi kätensä. Unto tarttui siihen. Olisihan se jos tässä humalatilassa vielä kaatuisi ja luunsa katkoisi. Silloin ei saisi mitään kultasaaliita.
-Anteeksi pojat. Unto sanoi.
-Kyllä me sinut tunnetaan Unto. Alahan nyt laittaa tassua tassun eteen niin pääset nukkumaan pääsi selväksi. Jaska totesi. Porukka tiesi Unton olevan väkeviin menevä, mutta koskaan Unto ei käyttäytynyt huonosti. Hän vain joi välillä liikaa ja tahtoi vaipua alakuloon ja masennukseen. Aamulla herätessään hän oli yhtä työkunnossa kuin muutkin. Tai ei ainakaan ikinä valittanut oloaan.

-Sellaista se kullankaivajien elämä oli. Sopivassa suhteessa kaikkea. Isomummi Katriina Isolainen kertoi. Hän oli kuullut Allun nuotiohetkistä kirjeissä ja niitä lukiessa oli itsellekin tullut sellainen tunne kuin olisi istunut ystävysten mukana nuotiolla.
-Isomummi, kerro vielä lisää. Miina pyysi nuoruuden innolla. Häntäkin niin kiehtoi vanhat tarinat miten oli ennen vanhaan eletty.
-Minäpäs jatkan mutta se onkin taas uusi tarina. Katriina sanoi ja alotti uuden tarinan.

( Jatkuu osassa 4, ilmestyy illalla 19.3.2019)

Kullankaivaja ystävykset ( osa 2)

Kultaryntäykset alkoivat sotien jälkeen. Lauhanjoelle pohjoiseen lähti ystäväjoukko unelmanaan löytää kultaa...  isomummi Katriina Isolainen aloitti tarinoiden kertomisen lapsenlapsenlapsilleen.

Sinä aamuna Unto Pellonlahti saapui ensimmäisenä valtaukselle. Aikoinaan he olivat löytäneet sopivan maaperän ja kallioluolan, johon he olivat perustaneet oman valtauksen. Töitä oli jo tehty yhdessä muutama kesä. Kaivauksille oli pitkä matka, lähes 15 kilometriä piti tarpoa reppujen kanssa kapeita polkuja tukikohdasta, matkan varrella oli jopa pitkä ylämäki jossa kovemmankin kullankaivajan kunto testattiin.

Unto oli joukon toiseksi nuorin ja hän poisti kallionsuun suojaukset.
Hän asteli peremmälle ja alkoi sytyttää lyhtyihin valoja.

Pian työmaa oli valaistuna ja ulkoa alkoi kuulua muiden puheensorinaa. Työpäivä oli taas alkamassa.

-Kuulitteko pojat, se on taas väkeä tulossa lisää näille maille. Allu Isolainen kertoi.
-Mistä kuulit? Jaska Isolainen kysyi. He olivat ystäväjoukosta ainoat veljekset. Molemmat keräsivät hiekkaa pois seulottavaksi.

-Kävin postitoimistolla ja hain tarvikkeita. Sana löydetystä kullasta on kirinyt ja tänne on tulossa jos jonkin moista tallustelijaa, lehtimiehiä, kullanetsijöitä ja seikkailijoita.  Allu kertoi.
-Se on taas kultakuume iskenyt väkeen. Jaska tuumasi.
-On siellä taas niitä nuoria kloppeja, jotka tulevat ilman mittään ajatusta tänne vain kullankiilto silmissä.  Pitänee aloittaa vartiointia jos tännepäin niitä kloppeja ilmestyy. Hermanni Koukkuvaara totesi. Hän tiesi että jos kultaa ei löytynyt, niin heikkohermoisimmat saattoivat menettää hermonsa ja alkaa heilutella aseita.

-Se on varmaan vain ajan kysymys kun joku tulee kysymään rengin paikkaa. Allu sanoi.
-Kyllä sitä ehdottomasti kannattaa se ensimmäinen kesä viettää seniori kullankaivajan seurassa, siitä saa kyllä niin hyvät opit ja neuvot. Unto muisteli omaa kullankaivaja alkuaan. Hän oli ensimmäisen kesän seurannut silmä tarkkana vanhempaa kullankaivajaa ja ollut hänelle renkinä. Seuraavana kesänä oli tarkoituksena hankkia oma valtaus mutta talven kylminä hetkinä heitä sitten kuitenkin päätti lähteä kaikki ystävykset Lauhanjoelle.
-Kuka tänään lähtee rännipuuhiin? Hermanni kysyi. Nopeasti käsiä nousi ylös. Täällä ei pelätty työn tekemistä. Kullankaivaminen ei ollut pelkkää tuuria. Sitä seulottiin maata kerta toisensa jälkeen ja otettiin siitä löytyvää kultaa pois.

Lapioilla ja hakuilla kaivettu hiekka lapioitiin huuhdontaränniin jonka jälkeen ränniin ohjattu vesi kuljetti kevyemmän hiekan pois ja kulta jäi rännin rihloihin. Täällä Lauhanjoella veden vähyys toi vielä omat haasteensa työhön. Mikke Kytöviitta sai Allun ja Kaarle Vuohijoen seurakseen.
-Veitkö sinä sinne postille taas niitä kirjeitä? Mikke kysyi Allulta.
-Hyvä se on kun meillä jollain on morsiusmaikkuja. Kaarle tuumasi ylärännillä.
-Katriina mielellään lukee kirjeitä. Allu vastasi. Hän oli vasta hiljattain tutustunut Katriinaan käydessään etelässä ja yhteyttä pidettiin kesän ajan kirjeitse.
-Mitäs se sanoo kullankaivamisesta? Mikke uteli.
-Eipä hän vielä ole sanonut juuta eikä jaata. Allu vastasi.
-Ei täällä sellainen hienohelma selviä hetkeäkään. Kyllä täällä niin karua on maan puolesta, saati palvelut ovat monien kymmenien kilometrien päässä. Täälläkin vain posti, kauppa ja kahvila tukikohdassa. Saati sitten terveyspalvelut satojen kilometrien päässä. Mikke tuumasi. Kultaa oli löytynyt edellisvuonna sen verran että sosiaaliset olot olivat kuitenkin alkaneet parantua. Tukikohdassa järjestettiin tansseja kerran viikossa ja sieltä sai muonavarastoja täydennettyä. Monella siellä käyminen oli hengähdystauko kullankaivajan työstä.  Mikkellä veri veti tähän työhön. Hänen isänsä oli aikoinaan alkanut kaivamaan kultaa ja lapsesta asti hän oli käyskennellyt kivien ja hiekan seassa ja auttanut vaskomaan kultaa.
-Joko lopetetaan juoruilu ja aletaan hommiin? Eiköhän sen sitten aika näytä kenen morsiammet tätä kestää ja kenen ei? Kullankaivuu ei ole romanttista puuhaa. Kaarle sanoi.
-Pitääkö rihlojen paikkaa vaihtaa? Ettei mene hippuakaan hukkaan? Mikke pohti heidän tehdessä töitä.
-Katsotaan nyt tämä päivä vielä. Kaarle sanoi. Tuntien työnteon jälkeen Mikke laittoi säilöön löytyneitä pienen pieniä kultahippuja. Kullan löytyminen teki työstä tekemisen arvoista. Se hetki kun hippusia löytyi ja tai isompia, niin ilo oli ylimmillään. Se oli jokaiselle elantoa.

Kaivoksen seinät oli tuettu puilla jotta kaivaminen pääsisi eteenpäin. Kukaan ei halunnut saada kivivyörymää niskaansa. Välillä kiveä piti räjäyttää jotta päästäisiin taas eteenpäin. Frans Yli-Marttila tiesi parhaiten räjäyttämisestä joten se työ oli hänen harteillaan. Hänen morsiammensa Ilona teki töitä kesät kahvilassa joka oli kullankaivajien tukikohdassa. Joka kesä Ilona lähti tänne mukaan ja teki töitä tukikohdassa kun hän oli täällä kaivoksella.

-Viedään tämä hiekka välistä pois. Jaska tuumasi pistäen hakkuun sivuun. Vaunua olisi kohta mahdoton siirtää eteenpäin,  Unto heitti lapion vaunuun.
-Viedään vain. Hän vastasi. Hän kaipasi hetken raitista ilmaa hiekan lapioimisesta ja he tyhjensivät vaunun hiekasta.

Ystävykset pitivät tauon työstä. Työtä tehtiin kelloon katsomatta ja harvemmin oli vapaata. Kyllä sitä sitten talvella tai tukikohdassa käydessä ehti huilia.
Tauon jälkeen työt taas jatkuivat.
-Tulkaas katsomaan. Frans kaatoi lapiollisen hiekkaa laatikon päälle.
-Lapioni kolahti kivenmurikkaan kaivaessa siihen malliin että siellä näkyi epämääräinen kimpale hiekan seassa. Katsotaan tämä kasa samantien. Hän jatkoi. Hermanni ja Mikke tulivat katsomaan Franssin löytöä.

-Oikeassa olet, kyllä siinä on kultaa. Mikke katsoi.
-Ihan kunnon kultakimpale. Olisiko tämän kesän isoin? Frans pohti ja katsoi kultaa. Hän puraisi hippua ja hampaan jäljet jäi hippuun, Unto tuli myös katsomaan lähempää.

-On se pehmeää kultaa, tämän kesän isoin löytö. Punnitaan vielä. Frans sanoi ja punnitsi kullan. 160g vaaka näytti.
-Tälläisten hetkien vuoksi tietää miksi tätä työtä tekee. Kyllä tässä onkin tehty töitä, välillä ilman mitään löytöjä ja välillä tälläisten yllätysten vuoksi. Mikke ihasteli kädessään kultaa.
-Se pitääkin sitten nimetä. Unto sanoi.
-Kyllä se on ihan vaan Franssi. Frans sanoi.
-Oiva nimi. Näytähän se kohta josko siitä löytyisi lisää. Otetaan kulta tänne talteen. Hermanni sanoi.

Ystävykset lähtivät tarkemmin katsomaan löytökohtaa Franssin perässä. Frans näytti kohtaa ja muut lapioivat hiekkaa taas tieltä pois. Voisiko sieltä löytyä toinenkin iso kultahippu? Kaarle mietti.

Päivän päätteeksi valtauksen suu laitettiin taas kiinni. Heidän kämppänsä oli lähettyvillä ja harvoin täällä kutsumattomia vieraita näiden käveltävien viidentoista kilometrien päähän eksyi. Pitkänlinjan kullankaivajat pitivät yhtä ja sana kyllä levisi, jos joukossa oli epäilyttävää väkeä. Kultalöytöjä ei liiemmin esitelty muille saati paljastettu kaivetun kullan määrää.

-Lähdetäänkö nuotiopaikalle? Kaarle ehdotti.
-Eikö sitä olisi sen paikka? Mikkekin sanoi.
-Kyllä, pistetään pannu tulelle ja lämmitetään papusoppaa. Hermanni sanoi. Hän oli joukon ruuanlaittaja ja usein kokkaili nuotiolla ruokaa.
-Lähdetään vain. Allu tuumasi. Hän oli iloinen tämän päivän löydöistä. Kultaa täällä ja kulta kenties kotona odottamassa. Katriina oli valloittanut hänen sydämensä. Ja niin ystävykset lähtivät kämpän kautta yhdessä nuotipaikalle.

( Jatkuu osassa 3, ilmestyy illalla 18.3.2019 )