Sinä aamuna Unto Pellonlahti saapui ensimmäisenä valtaukselle. Aikoinaan he olivat löytäneet sopivan maaperän ja kallioluolan, johon he olivat perustaneet oman valtauksen. Töitä oli jo tehty yhdessä muutama kesä. Kaivauksille oli pitkä matka, lähes 15 kilometriä piti tarpoa reppujen kanssa kapeita polkuja tukikohdasta, matkan varrella oli jopa pitkä ylämäki jossa kovemmankin kullankaivajan kunto testattiin.
Unto oli joukon toiseksi nuorin ja hän poisti kallionsuun suojaukset.
Hän asteli peremmälle ja alkoi sytyttää lyhtyihin valoja.
Pian työmaa oli valaistuna ja ulkoa alkoi kuulua muiden puheensorinaa. Työpäivä oli taas alkamassa.
-Kuulitteko pojat, se on taas väkeä tulossa lisää näille maille. Allu Isolainen kertoi.
-Mistä kuulit? Jaska Isolainen kysyi. He olivat ystäväjoukosta ainoat veljekset. Molemmat keräsivät hiekkaa pois seulottavaksi.
-Kävin postitoimistolla ja hain tarvikkeita. Sana löydetystä kullasta on kirinyt ja tänne on tulossa jos jonkin moista tallustelijaa, lehtimiehiä, kullanetsijöitä ja seikkailijoita. Allu kertoi.
-Se on taas kultakuume iskenyt väkeen. Jaska tuumasi.
-On siellä taas niitä nuoria kloppeja, jotka tulevat ilman mittään ajatusta tänne vain kullankiilto silmissä. Pitänee aloittaa vartiointia jos tännepäin niitä kloppeja ilmestyy. Hermanni Koukkuvaara totesi. Hän tiesi että jos kultaa ei löytynyt, niin heikkohermoisimmat saattoivat menettää hermonsa ja alkaa heilutella aseita.
-Se on varmaan vain ajan kysymys kun joku tulee kysymään rengin paikkaa. Allu sanoi.
-Kyllä sitä ehdottomasti kannattaa se ensimmäinen kesä viettää seniori kullankaivajan seurassa, siitä saa kyllä niin hyvät opit ja neuvot. Unto muisteli omaa kullankaivaja alkuaan. Hän oli ensimmäisen kesän seurannut silmä tarkkana vanhempaa kullankaivajaa ja ollut hänelle renkinä. Seuraavana kesänä oli tarkoituksena hankkia oma valtaus mutta talven kylminä hetkinä heitä sitten kuitenkin päätti lähteä kaikki ystävykset Lauhanjoelle.
-Kuka tänään lähtee rännipuuhiin? Hermanni kysyi. Nopeasti käsiä nousi ylös. Täällä ei pelätty työn tekemistä. Kullankaivaminen ei ollut pelkkää tuuria. Sitä seulottiin maata kerta toisensa jälkeen ja otettiin siitä löytyvää kultaa pois.
Lapioilla ja hakuilla kaivettu hiekka lapioitiin huuhdontaränniin jonka jälkeen ränniin ohjattu vesi kuljetti kevyemmän hiekan pois ja kulta jäi rännin rihloihin. Täällä Lauhanjoella veden vähyys toi vielä omat haasteensa työhön. Mikke Kytöviitta sai Allun ja Kaarle Vuohijoen seurakseen.
-Veitkö sinä sinne postille taas niitä kirjeitä? Mikke kysyi Allulta.
-Hyvä se on kun meillä jollain on morsiusmaikkuja. Kaarle tuumasi ylärännillä.
-Katriina mielellään lukee kirjeitä. Allu vastasi. Hän oli vasta hiljattain tutustunut Katriinaan käydessään etelässä ja yhteyttä pidettiin kesän ajan kirjeitse.
-Mitäs se sanoo kullankaivamisesta? Mikke uteli.
-Eipä hän vielä ole sanonut juuta eikä jaata. Allu vastasi.
-Ei täällä sellainen hienohelma selviä hetkeäkään. Kyllä täällä niin karua on maan puolesta, saati palvelut ovat monien kymmenien kilometrien päässä. Täälläkin vain posti, kauppa ja kahvila tukikohdassa. Saati sitten terveyspalvelut satojen kilometrien päässä. Mikke tuumasi. Kultaa oli löytynyt edellisvuonna sen verran että sosiaaliset olot olivat kuitenkin alkaneet parantua. Tukikohdassa järjestettiin tansseja kerran viikossa ja sieltä sai muonavarastoja täydennettyä. Monella siellä käyminen oli hengähdystauko kullankaivajan työstä. Mikkellä veri veti tähän työhön. Hänen isänsä oli aikoinaan alkanut kaivamaan kultaa ja lapsesta asti hän oli käyskennellyt kivien ja hiekan seassa ja auttanut vaskomaan kultaa.
-Joko lopetetaan juoruilu ja aletaan hommiin? Eiköhän sen sitten aika näytä kenen morsiammet tätä kestää ja kenen ei? Kullankaivuu ei ole romanttista puuhaa. Kaarle sanoi.
-Pitääkö rihlojen paikkaa vaihtaa? Ettei mene hippuakaan hukkaan? Mikke pohti heidän tehdessä töitä.
-Katsotaan nyt tämä päivä vielä. Kaarle sanoi. Tuntien työnteon jälkeen Mikke laittoi säilöön löytyneitä pienen pieniä kultahippuja. Kullan löytyminen teki työstä tekemisen arvoista. Se hetki kun hippusia löytyi ja tai isompia, niin ilo oli ylimmillään. Se oli jokaiselle elantoa.
Kaivoksen seinät oli tuettu puilla jotta kaivaminen pääsisi eteenpäin. Kukaan ei halunnut saada kivivyörymää niskaansa. Välillä kiveä piti räjäyttää jotta päästäisiin taas eteenpäin. Frans Yli-Marttila tiesi parhaiten räjäyttämisestä joten se työ oli hänen harteillaan. Hänen morsiammensa Ilona teki töitä kesät kahvilassa joka oli kullankaivajien tukikohdassa. Joka kesä Ilona lähti tänne mukaan ja teki töitä tukikohdassa kun hän oli täällä kaivoksella.
-Viedään tämä hiekka välistä pois. Jaska tuumasi pistäen hakkuun sivuun. Vaunua olisi kohta mahdoton siirtää eteenpäin, Unto heitti lapion vaunuun.
-Viedään vain. Hän vastasi. Hän kaipasi hetken raitista ilmaa hiekan lapioimisesta ja he tyhjensivät vaunun hiekasta.
Ystävykset pitivät tauon työstä. Työtä tehtiin kelloon katsomatta ja harvemmin oli vapaata. Kyllä sitä sitten talvella tai tukikohdassa käydessä ehti huilia.
Tauon jälkeen työt taas jatkuivat.
-Tulkaas katsomaan. Frans kaatoi lapiollisen hiekkaa laatikon päälle.
-Lapioni kolahti kivenmurikkaan kaivaessa siihen malliin että siellä näkyi epämääräinen kimpale hiekan seassa. Katsotaan tämä kasa samantien. Hän jatkoi. Hermanni ja Mikke tulivat katsomaan Franssin löytöä.
-Oikeassa olet, kyllä siinä on kultaa. Mikke katsoi.
-Ihan kunnon kultakimpale. Olisiko tämän kesän isoin? Frans pohti ja katsoi kultaa. Hän puraisi hippua ja hampaan jäljet jäi hippuun, Unto tuli myös katsomaan lähempää.
-On se pehmeää kultaa, tämän kesän isoin löytö. Punnitaan vielä. Frans sanoi ja punnitsi kullan. 160g vaaka näytti.
-Tälläisten hetkien vuoksi tietää miksi tätä työtä tekee. Kyllä tässä onkin tehty töitä, välillä ilman mitään löytöjä ja välillä tälläisten yllätysten vuoksi. Mikke ihasteli kädessään kultaa.
-Se pitääkin sitten nimetä. Unto sanoi.
-Kyllä se on ihan vaan Franssi. Frans sanoi.
-Oiva nimi. Näytähän se kohta josko siitä löytyisi lisää. Otetaan kulta tänne talteen. Hermanni sanoi.
Ystävykset lähtivät tarkemmin katsomaan löytökohtaa Franssin perässä. Frans näytti kohtaa ja muut lapioivat hiekkaa taas tieltä pois. Voisiko sieltä löytyä toinenkin iso kultahippu? Kaarle mietti.
Päivän päätteeksi valtauksen suu laitettiin taas kiinni. Heidän kämppänsä oli lähettyvillä ja harvoin täällä kutsumattomia vieraita näiden käveltävien viidentoista kilometrien päähän eksyi. Pitkänlinjan kullankaivajat pitivät yhtä ja sana kyllä levisi, jos joukossa oli epäilyttävää väkeä. Kultalöytöjä ei liiemmin esitelty muille saati paljastettu kaivetun kullan määrää.
-Lähdetäänkö nuotiopaikalle? Kaarle ehdotti.
-Eikö sitä olisi sen paikka? Mikkekin sanoi.
-Kyllä, pistetään pannu tulelle ja lämmitetään papusoppaa. Hermanni sanoi. Hän oli joukon ruuanlaittaja ja usein kokkaili nuotiolla ruokaa.
-Lähdetään vain. Allu tuumasi. Hän oli iloinen tämän päivän löydöistä. Kultaa täällä ja kulta kenties kotona odottamassa. Katriina oli valloittanut hänen sydämensä. Ja niin ystävykset lähtivät kämpän kautta yhdessä nuotipaikalle.
( Jatkuu osassa 3, ilmestyy illalla 18.3.2019 )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti