Jaska Isolainen lähti kaivauksilta ensimmäisenä rakentamaan omaa kämppää. Hän oli taitava käsistään rakentamaan taloja. Olihan heidän ystäväporukallakin rakentama kämppä pääosin Jaskan kädenjälkeä.
Kämppä valmistui syksyn aikana hyvälle mallille ja heti kevään korvalla hän aloitti työt omalla kultavaltauksella.
Siinä missä Jaska veli teki kullankaivuuta yhäkin työkseen, se muuttui ajan saatossa Allulle vain harrastukseksi. Niinä kesinä kun hän kävi veljensä luona Lauhanjoella hän kyllä tarttui vaskooliin.
-Mistäs aloitetaan? Allu kysyi.
-Hmmm.. Jaska hymähti. Velipoika oli muuttumassa kovaa vauhtia etelän mieheksi.
-Mitä sinä sanoit? Allu kysyi.
-Eipä täällä ole ruukattu ennenkään kysellä että mistä aloitetaan. Siitä vaan hommiin. Jaska sanoi. Lapiomiehenä hänellä oli kuitenkin tarkka järjestys miten hän teki työnsä. Mikään ei olisi uuvuttavampaa kuin siirtää maata jonka olisi jo kertaalleen kaivanut. Hän teki tarkkaa työtä järjestäen kivet sivummalle. Hän halusi paikan käytyään läpi pistää sen luonnonmukaiseen kuntoon jotta luonto pääsisi taas tekemään kasvua kaivetun maan tilalle. Muutaman vuoden päästä siellä kävijä ei välttämättä edes huomaisi että siitä oli koskaan kaivettu.
-Muistatko sinä vielä miten vaskataan? Jaska alkoi epäillä veljensä taitoja.
-Kyllä minä nyt muistan. Allu tuhahti. Jaska otti vaskoolin ja sekoitti hiekan käsin vaskoolisssa veden alla ja poisti isommat kivet.
-Muistatkos kauanko tähän alussa meni aikaa kun tätä tehtiin ensimmäisiä kertoja? Jaska kysyi.
-Muistanhan minä, puolisen tuntiakin saattoi yksi vaskaus kestää. Allu vastasi. Allu oli aikoinaan ensimmäisenä kuullut pohjoisen kullasta isoveljeltään. Tottakai ne tarinat kiinnosti oliko oikeasti siellä hiekan ja kivien seassa kultaa, niin hän oli lähtenyt ystäväjoukon mukaan.
Jaska ravisteli vaskoolia kovasti veden alla että kulta, jos sitä olisi, painuisi vaskoolin pohjalle.
-Nykyään menee vähemmän aikaa kun on varmat otteet ja silmä harjaantunut näkemään hippuja. Jaska sanoi ja alkoi heiluttaa vaskoolia kaarevin liikkein eteen ja taaksepäin.
Hän siirsi hiekkaa reunoilta taas pohjalle ja pikkuhiljaa vaskoolin pohja alkoi näkyä.
-Onko siellä mitään? Allu kysyi. Pientä hippua näkyi hiekan seassa.
-On täällä muutama. Jaska sanoi ja pesi hiekkaa niin että vain hiput jäivät vaskooliin.
-Onko sinulla kultapussia? Allu kysyi.
-On, on. Jaska sanoi ja laittoi kultahiput pienen pieneen kultaputkeen. Isompia löytämiä kultahippuja hän säilytti kenenkään tietämättä piilossa pussissa omassa kätköpaikassa.
-Sinun vuorosi veli. Jaska ojensi vaskoolin Allulle. Allu tarttui vaskooliin ja alkoi tehdä työtä käskettyä. Allun tehdässä työtä Jaska pisti isomman kultahipun pussiin piiloon. Tämän hän punnitsisi myöhemmin kämpällä.
Tuntien päästä työt oli tehty ja he päättivät siltä illalta lopettaa.
-Oletkos käynyt tukikohdassa? Allu kysyi.
-Kyllä, hiljaista siellä on. Ei ole vielä uusi sukupolvi herännyt tähän työhön mutta kyllä se sieltä vielä tulee. Jaska totesi.
- Meinaatkos? Allu epäili.
-Sellaista ne puhuvat tukikohdassa että alkavat herätellä henkiin tätä matkailijoille, mutta mistäpä minä niistä sen enempää tiedän. Jaska totesi. Lauhanjoki oli hiljentynyt kultavuosistaan ja nyt enää muutama kymmenen vakituista kullankaivajaa teki täällä työtä. Toista se oli heidän ystäväporukan aikaan kun kullankaivajia oli yli pari sataa näillä lakeuksilla.
-Pitänee käydä katsomassa josko siellä näkisi Yli-Marttilan Franssia tai Franssin Ilonaa. Allu sanoi ja keräsi sivuun työtarvikkeet.
-Poikkea vaan. Kyllä Ilona siellä on. Vanhentunut vain niin kuin me muutkin. Jaska tiesi kertoa.
-Lähdetäänkös sitten kämpälle? Allu kysyi. Hänen oli jo kova nälkä.
-Lähdetään, Jaska sanoi ja he lähtivät yhdessä kohti Jaskan rakentamaa kullankaivajan kämppää.
( jatkuu osassa 6, ilmestyy illalla 21.3.2019 )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti