tiistai 19. maaliskuuta 2019

Kullankaivaja ystävykset- tiet erkanee ( osa 4 )

Seuraava kesä olikin viimeinen kesä kun kullankaivaja ystävykset olivat vielä yhdessä kaivamassa kultaa.


Ensimmäisenä Mikke Kytöviitta sen ilmoitti.
-Minä haluaisin aloittaa koneellisen kaivamisen.


-Et ole tosissasi. Hermanni Koukkuvaara tyrmistyi.
-Kyllä olen, ajatelkaa kuinka paljon kaivinkoneella saisi tehtyä töitä. Mikke selitti. Hän oli tätä jo pidempään miettinyt. Hän sai kuokalla ja lapiolla niin vähän aikaiseksi että kyllä se näille maille olisi kunnon kaivinkone saatava.
-Niinkö sinä haluat tehdä? Allu Isolainen kysyi.
-Haluan osuuteni kullasta ja mennä eteenpäin kaivurin kanssa. Haluaako joku muu tulla mukaan? Mikke kysyi. Ystävykset olivat hiljaa, kukaan ei ollut edes ajatellut moista.
-Viime vuosi oli hyvä vuosi. Tuli paljon kultaa, Tänä vuonna on tullut vähemmän. Olihan Kaarle Vuohijokikin sen huomannut. Mutta saisiko koneella kaivaen sitä yhtään sen enempää?
-Mutta kyllä sitä silti ollaan löydetty. Ja onko sellaisesta kaivurista mitään apua? Jaska Isolainen tuumasi. Kaarle laski lapion maahan. Hän oli talvella mennyt naimisiin ja vaimo odotti heidän esikoista.


-Minä olen miettinyt vaimon kanssa että tämä olisi täällä viimeinen kesä. Perhe kasvaa ja siellä olisi vaimon hotellilla töitä. En minä ainakaan uskalla sellaiseen kaivuuseen heittäytyä. Kaarle vastasi.
-Ollaanhan me porukalla täällä jo oltu useampi kesä. Ollaan lapioitu suut täynnä hiekkaa, ollaan rännitetty, ollaan maisemoitu, asuttu ja rakennettu kämppää ja pidetty huolta toisistamme. Ei kai me ikuisuuksia yhdessä kaiveta kultaa? Jos joku haluaa lähteä mukaan hankkeeseen, niin otan mielelläni mukaan. Teidän kanssa on kuitenkin ollut hieno tehdä töitä. Mikke selitti. Ystävykset kuuntelivat hiljaa.
-Minä en yksistään näin isoa valtausta pysty pyörittämään. Frans Yli-Marttila totesi katsellen ympärilleen. Tälläisellä ystäväporukalla työnteko sujui mallikkaasti. Toista se olisi yksinään, silloin olisi oltava pienempi oma valtauspaikka.
-Kyllä se taitaa syödä aika paljon aikaa ja rahaa, ennenkuin sellainen lähtisi pyörimään. Ei minusta ole sellaiseen, minä olen lapiomiehiä. Jaska totesi.


-Pojat, mitä jos kulta loppuu? Mitä jos tästä vuodet vain hiljenevät ja hiljenevät? Unto Pellonlahti kysyi hiljaa seinän vierestä kuokka kädessä.
-Kukaan täällä ei meistä kaivaisi lapiollistakaan jos joku miettisi että kulta loppuu. Nyt sinä Unto puhut ihan puuta heinää. Et kai vain ole mitään vettä väkevämpää tänään hörppinyt? Jaska kysyi.
-Olen minä hännystelijöitä nähnyt ja seuraan pyrkyreitä jotka vain talven haluavat olla yhdessä kesällä löydetyn kullan takia. Pettymyksiä seuraa pettymysten jälkeen kun rahat onkin loppu. Mitä jos kaivuukone tarvikkeineen vie heti kaikki rahat?  Eikä minulla täällä ole mitään piilopulloa. Unto selitti turhautuneena. Hänellä oli ollut raskas talvi. Naisia riitti niin kauan kuin oli ollut rahaa. Oli lupauksia yhteisestä loppuelämästä Mairekin luvannut mutta oli haitunut taivaan tuuliin kun kultahiput vähenivät. Hän ymmärsi että rahaa kuluisi vielä enemmän kun kuviot laitettaisiin uusiksi. Jaska katseli ystäviään. He olivat niin paljon tehneet yhdessä töitä. Yhteistyö oli sujunut loistavasti.
-Mitä sinä sanot Allu? Hän kysyi veljeltään.


-Minä varmaan palaan etelään. En edes halua ajatella työmäärää mikä tulee siitä kun kaikki pitää aloittaa alusta. Allu vastasi.
-Meinaatkos ettet enää kaivaisi kultaa? Jaska kysyi. Hän ei itse osannut muuta elämää edes ajatella. Kyllä nämä tunturimaat olivat hänen sydämensä vieneet.


-En ainakaan tällä mittakaavalla. Katriina odottaa siellä minua, odottaisi varmasti niin kauan kuin täällä haluaisin käydä. Mutta saammeko sitten muuten elämää rakennettua jos minä olen täällä joka kesä? Allu mietti.
-Toisia vie naiset, toisia vie koneet, toisia vie rahat ja toiset ne vaan haluaa kaivaa ja kaivaa. Eiköhän se ole viimeinen kesä yhdessä. Unto hymähti.
-Minä jatkan tätä työtä, mutta kaivinkoneen hankin. Mukaan saa tulla jos haluaa. Mikke sanoi ja osa ystävistä jäi hanketta vielä miettimään.
-Tehdään nyt nämä työt loppuun ja kesän päätteeksi sitten jaetaan kulta. Kukin voi sitten ilmoittaa samalla mitä haluaa tehdä tai minne mennä jatkossa. Frans päätti. Turha tätä keskustelua oli enää jatkaa kun osalla porukasta oli jo toinen jalka menossa ovesta ulos.
-Se on sitten päätetty. Hermanni tuumasi. Allu otti taas työkalut käsiin ja lähti jatkamaan töitä.


Loppu kesästä kaivoksesta löytyi malmia. Hermanni huomasi sen ensimmäisenä.

                                                    

Sitä kerättiin talteen ja lähetettiin tutkittavaksi. Siihen aikaan malmia sai itse lähettää tutkittavaksi jos halusi. Kaarle ja Allu toimivat kirjeiden välittäjinä kun he eniten kävivät postitoimistolla saapuvia kirjeitä hakemassa kotopuolesta.

                                                   

Ja malmiahan se sitten olikin kun tulokset saatiin. Siinäkin riitti ystävillä pohdittavaa mitä tehdä.  Kesän päätteeksi oli isojen päätösten aika. Kultaa löytyi jälleen vähemmän mitä edellisvuonna mutta sen verran kuitenkin että sillä talven tulisi toimeen,  Kuinkakohan ystävien vielä kävisi?
-Isomummi, kerro tästä Jaska Isolaisesta. Taavi pyysi ja näytti vanhaa lehteä. 


-Vieläkö te jaksatte kuunnella? Katriina kysyi.
-Minä haen sinulle vettä niin jaksat kertoa. Helmi kipaisi hakemaan keittiöstä lasin vettä. Katriina joi kulauksen vettä. Kaikki Katriinan lapsenlapsenlapset olivat niin keskittyneitä tarinoihin että kukaan ei halunnut niiden jäävän kesken.
-Jospa minä vielä siitä kerron ja sitten onkin tarinoita kerrottu kerrakseen. Katriina sanoi ja aloitti uuden tarinan.

( jatkuu osassa 5, ilmestyy illalla 20.3.2019 )




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti